Uusiutuvuus ei takaa kestävyyttä

Biotalousstrategian pitää vastata kysymyksiin mitä, miten ja miksi tehdään, sanoo Eeva Hellström. Uusiutuvuus ei vielä tee raaka-aineen käytöstä kestävää.

Suomessa, kuten monessa muussakin OECD-maassa, on tehty kansallinen biotalousstrategia. Myös Euroopan unionilla on biotalousstrategia.

Mutta mitä ihmettä on biotalous? Silloin tällöin kuulee kommentteja, että se on vain uusi nimi vanhoille teollisuudenaloille.

Johtava asiantuntija Eeva Hellström Sitrasta ymmärtää, mistä tämä kriittisyys kumpuaa. ”Biotalous nähdään usein biomassan tuotantona ja käyttönä, kun se pitäisi nähdä toimintatapana, jolla on päämäärä”, Hellström sanoo.

Euroopassa puhutaan biotaloudesta, Aasiassa vihreästä taloudesta. Hellströmin mukaan jälkimmäinen on laajempi termi.

Hellströmin mukaan pitäisi puhua kestävästä taloudesta, sillä sitä nykytalous ei ainakaan maailman mittakaavassa ole: sosiaalinen epätasa-arvo lisääntyy, luonnonvarat ehtyvät, paikoin teollistuminen uhkaa suoraan ihmisten terveyttä.

Lähtökohtana on ongelmien ratkaisu

Biotaloutta lähestytään usein eri näkökulmista. Hellströmin mukaan ylikansallisten strategioiden motivaatio on halua ratkaista maailman suuria ongelmia, joita aiheuttavat väestön kasvu, ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen.

Näitä ongelmia voidaan ratkoa biotalouden avulla.

Kansalliset biotalousstrategiat yleensä tunnistavat nämä globaalit ongelmat, mutta ne ovat tavoitteiltaan silti hyvin kansallisia, joskus jopa toimialalähtöisiä. Niissä on tyypillisinä tavoitteina on biomassan hyödyntäminen ja uuden lisäarvon ja työllisyyden luominen kansalliseen talouteen.

Parhaimmillaan tarkastelutavat yhdistyvät. Nälänhätä ja ruokahävikki ovat molemmat vakavia ongelmia. Paremmilla ruokapakkauksilla voidaan vähentää näitä molempia sekä lisäksi ruuan tuotannon ympäristövaikutuksia.

Raaka-aineen uusiutuvuus ei riitä

Kansallisissa strategioissa oletetaan usein, että biotalous sinällään on kestävää eikä niissä siksi huolehdita riittävästi sen varmistamisesta.

”Kyse on myös siitä, nähdäänkö kestävyys reunaehtona, joka on täytettävä, vai tavoitteena, johon tulisi uusin liiketoimintaratkaisuin ja tuottein pyrkiä”, Hellström kuvaa.

Raaka-aineen uusiutuvuus pelkästään ei riitä biotalouden kestävyyden mittariksi. Kalastus on tästä hyvä esimerkki. Kala on uusiutuva luonnonvara, mutta ylikalastus tuhoaa kestävyyden. Sen sijaan roskakalojen kalastus uusiutuvan energian tuotantoa varten ja järven tilan parantamiseksi voisi olla kestävää biotaloutta.

Sertifiointia käytetään todistamaan esimerkiksi metsänhoidon kestävyys. Se, mihin puuta käytetään vaikuttaa kuitenkin sen kestävyyteen. Jos paperi päätyisi suoraan käytöstä kaatopaikalle, metsien käyttö ei olisi kestävää, vaikka metsänhoito sinällään olisi kuinka korkeatasoista.

Materiaalin kierto on olennaista

Raaka-aineen kestävyyden määrittely on hyvin vaikeaa, jos sen käyttötapa otetaan myös huomioon. Hellström ei ole varma, miten esimerkiksi sertifiointiprosessit voisivat taipua sen varmistamiseen.

Olennainen osa biotaloutta on, että raaka-aine kiertää ja lopulta palautuu takaisin luontoon. Puhutaan suljetusta kierrosta. Sitä, miten aine palautetaan luontoon, ei vielä pohdita Suomessa.

Luonnonvarojen jako uusiutuviin ja uusiutumattomiin on mustavalkoinen. Hellström on sitä mieltä, että erottelu hämärtyy tulevaisuudessa. Esimerkiksi kriittisten metallien kierrätys paranee koko ajan ja ne lähestyvät luonteeltaan uusiutuvia.

”Uusiutuvien luonnonvarojen ongelma on, että niitä käytetään maapallolla vuodessa 1,5 kertaa enemmän kuin tuotetaan. Esimerkiksi ylikalastetut valtamerten kalakannat ovat muuttumassa uusiutumattomiksi”, Hellström sanoo.

Suomen tilanne on toisin; esimerkiksi metsien kasvu ylittää enenevästi niiden käytön. Siksi biotalous on meille mahdollisuus.

Energiakysymys odottaa vastauksia

Valtaosa maapallolla käytetystä energiasta tulee fossiilisista polttoaineista. Biotaloudella on rajallinen merkitys energiakysymyksen ratkaisemisessa, koska biomassaa ei yksinkertaisesti riitä kokonaisratkaisuksi.

Esimerkiksi metsäenergian tuotanto ei voi laajassa mittakaavassa olla kuin välivaihe, vaikka paikallisesti se voikin tarjota pysyviä, kestäviä energiahuollon ratkaisuja. ”Alueellisesti voidaan päästä fossiilittomaan energiantuotantoon bioenergian turvin, mutta globaalisti sitä ei riitä”, sanoo Hellström.

Ja fossiilisista on pakko päästä eroon, muuten ihmiskunta ei selviä. Hellströmin mukaan on merkkejä, että öljyteollisuuskin on huomannut tämän, koska se hakee yhteistyötä biokemikaalituotannon kanssa.

On edelleen monia maita, joissa on selkeä tarve lisätä energiankäyttöä. Miten se tehdään niin, että maailman tila paranee samalla, on vielä ratkaisematta.

Muutoksen vaikeus näkyy Saksassa

Suomessa ei käydä riittävästi kansallista keskustelua siitä, miten biotalous voisi olla apuna globaalien ongelmien ratkaisemisessa. ”Tarvitsemme rohkeampaa keskustelua siitä, millaista maailmaa olemme rakentamassa, ja miten käytämme luonnonvarojamme sen edistämiseksi”, Hellström sanoo.

Saksa on päättänyt siirtyä pois hiileen ja ydinvoimaan nojaavasta energiantuotannosta. Se kertoo Hellströmin mukaan, että on kansallinen tahtotila suurten muutosten tekemiseen on mahdollista saada aikaan.

Saksa on toisaalta hyvä esimerkki myös siitä, että todellisen muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pitäisi yrittää. Ja kyllä Suomenkin biotalousstrategiassa Hellströmin mukaan panostetaan moniin kestävää tulevaisuutta rakentaviin asioihin.

Ympäristöluvat tukemaan uutta

Hellström haluaisi keskustelua ympäristölupien toimivuudesta. Ongelma on, että lainsäädännössä teollinen toiminta nähdään yleensä lähtökohtaisesti ympäristön kannalta haitalliseksi.

”Normeja, joilla ehkäistään ympäristöhaittoja tarvitaan. Lupamenettely on kuitenkin huomattavan raskas sellaisellekin teolliselle toiminnalle, joka ratkaisee enemmän ympäristöongelmia kuin tuottaa niitä”, sanoo Hellström.

Jos kyseessä tämän lisäksi on useamman yrityksen yhteistyö, jonka yhtenä tavoitteena on ympäristön tilan parantuminen, lupaprosessi on vielä monimutkaisempi.

Hyvä esimerkki on Metsä Fibren suunnittelema investointi Äänekoskelle. Biotuotehtaan yhteydessä toimisi verkostona monia eri yrityksiä, jotka käyttäisivät toistensa tuotteita, sivutuotteita ja jätteitä omana raaka-aineenaan.

Hellströmin mukaan Äänekoski on esimerkki tilanteesta, jossa toimijat yrittävät löytää luparatkaisuja, joista kaikki hyötyvät.