Näkökulma: Metsäsertifiointi tuo sekaannusta, ei kestävyyttä
Olisi aika kertoa totuus keisarin vaatteista, jotta kuluttajat voisivat tehdä päätöksensä metsänkäytön todellisen kestävyyden pohjalta.
Metsien sertifiointi aloitettiin 1990-luvun alkupuolella trooppisissa metsissä WWF:n aloitteesta. Siellä lainsäädäntö ja metsäpolitiikka eivät olleet pystyneet lopettamaan sademetsien metsäkatoa.
Sertifiointia pidettiin markkinalähtöisenä ja tehokkaana tapana estää nimenomaan metsäkatoa. Se levisi muuallekin maailmaan ja nyt se on olennainen osa kansainvälistä metsäpolitiikkaa ja kestävän metsätalouden kehittämistä.
Tällä hetkellä on olemassa kaksi kansainvälisestä metsäsertifikaattia: WWF:n perustama FSC (Forest Stewardship Council) ja Euroopan perhemetsänomistajien alulle panema PEFC (Programme for the Endorsement of Forest Certification schemes). Metsänomistajat lähtivät kehittämään PEFCiä, koska trooppisille plantaaseille kehitetty FSC ei kyennyt vastaamaan pienmetsätalouden haasteisiin ja erikoispiirteisiin.
Nykyään molemmat sertifikaatit ovat kehittyneet ja levinneet ympäri maapallon. Esimerkiksi Ruotsissa molemmat sertifikaatit ovat yhtä yleisiä. Toisaalta Suomessa yli 90 prosenttia metsistä on PEFC-sertifioitua, kun taas FSC kattaa vain noin kuusi prosenttia metsistä.
Mistä näin suuret erot johtuvat? Onko suomalainen metsänhoito kestämätöntä?
Itse asiassa, ovatko eri osapuolet edes kiinnostuneita kestävyydestä?
Naapurimaidenkin sertifikaatit eroavat toisistaan
Molemmat sertifikaatit pohjautuvat taustayhteisöjensä itse määrittelemiin kansainvälisiin kriteereihin, joita sovelletaan kansallisella tasolla. Kansallisten standardien tarkoituksena on mahdollistaa paikallisten olosuhteiden huomioiminen.
Tämä on kuitenkin tuonut merkittäviä eroja eri maiden standardeihin. Edes samanniminen sertifikaatti ei välttämättä takaa samalla tavalla kestävää metsänhoitoa, ei edes naapurimaissa tai saman metsävyöhykkeen sisällä.
Tämän näkee helposti PEFC:n ja FSC:n julkisesti saatavilla olevista standardeista. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin FSC-standardeissa tulee suojella vähintään viisi prosenttia sertifioidun tilan metsäalasta, Venäjällä vastaavaa velvoitetta ei ole ollenkaan. Ruotsissa ja Norjassa taas PEFCiin sisältyy viiden prosentin monimuotoisuuden edistämisvelvoite, mutta Suomen PEFCissä vastaavaa velvoitetta ei ole.
Yleinen käsitys FSC:n ympäristöystävällisyydestä PEFCiin verrattuna on kyseenalainen. Suomen PEFC-standardi määrittelee lahopuun minimiläpimitaksi 20 senttiä, mutta Venäjän FSC-standardeissa vaatimus on 30-40 senttiä. Venäläisessä FSC-sertifioinnissa lahopuuta kertyy siis huomattavasti vähemmän kuin suomalaisessa PEFCissä – ellei hakkuiden kohteena sitten ole hyvin järeiksi kasvaneita metsiä.
Todellisuus ei vastaa teoriaa
Metsäsertifiointi tarkoittaa eri osapuolille eri asioita. Kuluttajalle se merkitsee mahdollisuutta tukea kestävää metsänhoitoa, teollisuudelle keinoa todistaa toimintansa kestävyyttä markkinoilla ja metsänomistajille ohjeita, miten metsiä tulisi hoitaa, jotta raaka-aineella olisi markkinoiden hyväksyntä.
Todellisuus ei välttämättä vastaa tätä teoriaa. Kuluttajan valinnat pohjautuvat vahvasti politiikkaan ja uskomuksiin, teollisuutta kiinnostaa kysynnän lisääminen ja metsänomistaja pyrkii tasapainottelemaan vaatimuksien aiheuttamien kustannuksien ja markkinoilta mahdollisesti saatavan lisäarvon välillä.
Loppujen lopuksi sertifioinnissa on kyse brändäyksestä. Ekologista kestävyyttä miettivän kuluttajan mielestä WWF:n perustama ja ympäristöjärjestöjen tukema FSC on usein paljon vahvempi ja uskottavampi kuin metsäomistajajärjestöjen perustama PEFC.
Ympäristöjärjestöt ovat onnistuneet sertifiointiviestinnässään huomattavasti paremmin kuin metsäala. Mutta kuten muuallakin, brändi ei välttämättä takaa parasta laatua.
Sertifikaatin tulisi olla tae kestävyydestä. Erot standardeissa naapurimaidenkin välillä johtavat kuitenkin tilanteeseen, jossa kestävämmän maineen saanutta brändiä kysytään enemmän kuin tuotetta, joka todellisuudessa on kestävämpi.
Vuonna 2014 FSC-sertifioiduista metsistä noin puolet sijaitsi boreaalisella metsävyöhykkeellä. Boreaalisen metsävyöhykkeen FSC-sertifioidusta pinta-alasta Venäjän osuus oli 37 prosenttia. Kanadan ulkopuolella Venäjän osuus boreaalisen metsävyöhykkeen FSC-sertifikaateista on jopa 75 prosenttia.
Kun ottaa huomioon asiantuntijoiden ja joidenkin ympäristöjärjestöjenkin kritiikin Venäjän metsätaloutta kohtaan, FSC:n luotettavuutta voi tältä osin epäillä. Voi kysyä, kuinka paljon maailmalla liikkuu tämänkaltaista brändipuuta hyvässä aikomuksessa toimivien kuluttajien tyydyttämiseksi.
Asianosaiset katsovat sivusta
Miksi FSC on levinnyt Ruotsissa Suomea laajemmalle? Tuskin ainakaan siksi, että metsätalous olisi siellä kestävämpää.
Selitystä voidaan hakea metsäsertifioinnin historiasta. Ruotsissa ympäristöjärjestöt hyväksyivät metsäteollisuudelle ja metsänomistajille suuremman roolin ensimmäisissä neuvotteluissa kuin Suomessa.
Suomessa FSC on aloittamassa standardinsa päivitystä. Nyt olisi hyvä aika yhteisymmärryksen etsimiselle eri tahojen kesken.
Asia olisi aika nostaa julkiseen keskusteluun. Nykytilanne ei palvele kuluttajia eikä kohtele metsänomistajia tasapuolisesti. Molemmat ovat päätyneet sivustakatsojiksi näytöksessä, jossa ympäristö- ja kansalaisjärjestöt politikoivat omien järjestelmiensä puolesta, vannovat omien systeemiensä paremmuutta eivätkä keskity olennaiseen.
Sertifioinnin tulisi ennen kaikkea tuoda kuluttajalle vaikutusvaltaa ja lisätä metsätalouden kestävyyttä globaalisti. Siitä ollaan kuitenkin kaukana.
Erityisen ongelmallista on, ettei sertifikaatti kerro kuluttajalle edes puun alkuperämaata, vaan hän joutuu luottamaan sertifikaattien tarjoamaan universaaliin suojaan.
Olisikin aika kertoa totuus keisarin vaatteista, jotta ihmiset voisivat tehdä päätöksensä todellisen kestävyyden pohjalta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin MTK:n verkkosivuilla 20.9.2016, ks. täältä.
Korjattu 11.11.2016: Suomen FSC-standardin tiukan suojelun vaatimus on viisi, ei kymmenen prosenttia.
Metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisesta Suomessa forest.fi-sivulla
Kirjoita kommentti