Metsäakateemikon blogi: Yksi suu, kaksi korvaa – käytä niitä samassa suhteessa

Tunnen olleeni etuoikeutettu metsänhoitaja. Pako 1990-luvun alun luhistuvasta pankkikonsernista Suomen Metsäyhdistykseen osoittautui onnenpotkuksi. Lähes yhden metsäkvartaalin mittainen ura metsäalan parhaassa työpaikassa, varsinaisella näköalapaikalla, oli hieno elämänvaihe.

Yhdessä sidosryhmien ja kollegojen kanssa sain olla rakentamassa heikohkosta metsäalan yhteistyöjärjestöstä vaikuttavaa organisaatiota. Tämän muutoksen käynnisti itseasiassa varsin pieni oivallus – toiminnan fokuksen siirto alan sisältä metsäalan ja muun yhteiskunnan rajapintaan.

Yhteistyöstä koulujen ja tiedostusvälineiden kanssa oli jo hyvät kokemukset ja niitä vahvistettiin. Samalla palveluvalikoimaa laajennettiin luomalla vuorovaikutuskanavat päättäjiin ja kansainväliseen yhteistyöhön. Uusi strategia loi mahdollisuuden kohottaa yhdistyksen vaikuttavuus aivan uudelle tasolle.

Ajatus Päättäjien Metsäakatemian perustamisesta syntyi 1990-luvun alkuvuosina. Kahvipöytäkeskusteluissa siitä puhuttiin paljon ja innostuneesti, ajoittain jopa värikkäästi kuvaillen kuten ”rautaa rajalle” ja ”aito vuorovaikutus”. Mallia haettiin niin Maanpuolustuskursseista kuin Sitran talouspolitiikan johtamiskursseista. Vakavimmissa neuvotteluissa idean toteuttaminen tuntui kuitenkin lähes mahdottomalta: jos ei aivan kokonaan, niin ainakin silloisen Metsäyhdistyksen siipien suojissa.

Idea Metsäakatemiasta roikkui 2–3 vuotta Metsäyhdistyksen toimintasuunnitelmissa etenemättä suuntaan tai toiseen. Lopulta tapahtui kuten usein käy: yksi puheenvuoro muuttaa kaiken. Tohtori h.c. Martti Vainio totesi yhdistyksen hallituksen kokouksessa jämäkkään tapaansa, että ”idea on hyvä, mutta nyt päätämme, miten se pannaan liikkeelle tai sitten unohdamme koko asian”. Perusteellinen, pari vuotta kestänyt valmistelutyö johti mutkikkaiden vaiheiden jälkeen lopulta myönteiseen päätökseen.

Olen vieläkin kiitollinen, että sen aikaiset metsäalan päättäjät olivat kaukonäköisiä ja saimme näytön mahdollisuuden. Loppu on historiaa, jota lähes alkumetreiltä asti mukana ollut ministeri Raimo Sailas on erinomaisesti kuvannut omassa blogikirjoituksessaan viime maaliskuussa.

Mitä Metsäakatemia on sitten minulle ja uskoakseni myös metsäalalle opettanut? Ainakin sen, että globalisoituvassa ja monimutkaistuvassa maailmassa kukaan ei pärjää yksin. Suomen on pienenä ja viennistä riippuvaisena maana löydettävä sellaisia vahvuusalueita, joilla voimme olla kokoamme suurempia toimijoita ja vaikuttajia. Siihen tarvitaan perinteiset sektori- ja maarajat ylittävää yhteistyötä.

Metsäakatemian alkuajan keskeinen tavoite – ymmärryksen lisääminen metsäalasta – on edelleen relevantti. Hallituksen kärkihankkeenakin oleva biotalous on avaamassa meille suomalaisille huikeita mahdollisuuksia, mutta kuinka moni on niistä tietoinen? Ajatus metsäsektorista biotalouden veturina on vielä monille, jopa metsäammattilaisille, hämärä.

Myös aidon ja jatkuvan dialogin merkitys on edelleen tärkeä. Se, että Päättäjien Metsäakatemian elinkaari ei jäänyt kahteen kokeiluvuoteen eikä edes joidenkin ennustamaan viiteen vuoteen, vaan jatkuu edelleen, johtuu käsittääkseni sen ainutlaatuisesta viestintämallista. Metsäakatemia ei julista totuuksia, vaan ruokkii osallistujia monipuolisella tiedolla ja panee osaamistaustoiltaan erilaiset ihmiset keskustelemaan tavoitteellisesti keskenään. Tämän ajatuksen voi kiteyttää myös näin: jos haluat saada aikaan todellisia muutoksia, älä muuta ihmisten tekoja, vaan ajatuksia.

Päällimmäisin ajatus, miksi koen olleeni etuoikeutetussa asemassa metsäalalla, kumpuaa erityisesti Metsäakatemiasta. Osallistumalla lähes kaikille Metsäakatemian kursseille minulla oli mahdollisuus tutustua yli tuhanteen keskeiseen suomalaiseen vaikuttajaan ja vaihtaa heidän kanssaan ajatuksia. Yritin niissä tilanteissa noudattaa hyvän dialogin kultaista sääntöä: sinulla on yksi suu ja kaksi korvaa. Käytä niitä siinä suhteessa.