Metsäakateemikon blogi: Sinun metsäsi ei ole sinun metsäsi
Päättäjien Metsäakatemia päätti viime vuonna julkaista metsäakateemikkojen blogikirjoituksia 20-vuotisen toimintansa kunniaksi. Hyväksi havaittua kirjoitussarjaa päätettiin vuonna 2017 jatkaa. Toimittaja Pekka Ervasti osallistui Metsäakatemian kurssille vuonna 2011.
Metsäkeskus otti yhteyttä. Posti toi kirjeen, jossa ehdotetaan, että teettäisin päätehakkuun pienellä pläntillä kesämökkini takametsässä Pohjois-Suomessa.
Mukana seurasi lomake, jolla voin antaa prokuran toimenpiteisiin. Metsuri taitaa jo istua moton hytissä tulikomentoa odottamassa.
Sitä ei tule. Näin olemme velipojan kanssa päättäneet. Omistamme pläntin yhdessä.
Tiedän, että metsäammattilaisten mielestä olemme ikäviä individualisteja. Metsänomistus on pirstaloitunut ja omistajat ovat kaupungistuneet. Heitä ohjaavat toiset motiivit kuin metsätulo.
Hiihtelen tuon metsän läpi ensimmäisen kerran alkukeväästä, joskus kevätpäiväntasauksen aikoihin.
Aurinko on siirtynyt pohjoiselle pallonpuoliskolle. Yöt ovat kylmiä, mutta päivällä valo jo lämmittää. Hankikannolla metsässä on helppo kulkea eräsuksilla. Yleensä tarkkailen hangella risteileviä jälkiä. Jäniksiä tuntuu olevan paljon. Missähän ne lymyilevät syksyllä jahtiaikaan?
Riekko on yleensä vipeltänyt vitikoissa ja joskus se pyrähtää lentoonkin suksien edestä hirveän päkätyksen säestyksellä. Joskus olen syksyllä riekon tai pari onnistunut pudottamaankin mökin takaisesta metsästä.
Saaliiksi on tullut myös teeriä ja metsokin on nähty useammin kuin kerran. Saattaa olla, että metsopaistikin vielä joskus syödään. En ole luopunut toivosta.
Pyitä on välillä runsaasti. Yhtenä sellaisena vuonna kaverini sai ensimmäisen pyynsä pillittämällä. Istuimme isojen – ja metsäkeskuksen mielestä yli-ikäisten – kuusien suojassa ja puhaltelin pieneen metalliseen pilliin. Hanakasti reviiriään puolustava pyyherra pyrähti paikalla kymmenessä minuutissa. Pataan päätyi sekin uskalikko.
Kymmenen vuotta sitten marjareissulla näin oudot jäljet mökkitiellä. Ensin ajattelin, että joku oli siellä juossut avojaloin. Kun tarkastelin jälkiä tarkemmin huomasin, että juoksijalla pitkät ja terävät kynnet. Karhuhan se tietysti oli. Otso oli painaltanut samaa notkelmaa, jossa olen muutaman kerran nähnyt hirviemon vasoineen, poroista puhumattakaan. Ei tainnut olla sattumalta liikkeellä.
Kun soitin havainnostani poromiehille sain rauhoittavaa tietoa: ”Siellä sinun niemellä on pyörinyt neljäkin karhua.”
Kesäisin suurten kuusten ympärillä on selvästi näkyvissä keltaisempi, ikään kuin painunut aluskasvillisuus. Luulin ensin, että tuuhea puu vain varjostaa sen verran ympäristöään, että varvikko ei yksinkertaisesti saa riittävästi valoa kasvaakseen.
Oulun yliopiston arkeologit saivat minut toisiin ajatuksiin. He olivat löytäneet metsästäni ja siihen rajoittuvasta valtion omistamasta niemestä kymmeniä kivikautisia asumapainanteita. Niemestä löytyi kaivauksissa kertaruopaisulla keihäänkärki, joka kiviaines on kuulemma jostakin Uralin suunnalta, nykyisen itärajan takaa kuitenkin.
Kun katsoo niemeä ja mökkirantaa järveltä, on helppo ymmärtää, miksi suojaisesta lahdesta on jo tuhansia vuosia sitten tullut kala- ja erämiesten suosima tukikohta. Itään virtaavien vesistöjen äärellä se taisi olla oman aikansa ABC. Mökin hiekkarannalla on talsittu paljon ennen kuin minä iskin siellä ensimmäisen kerran tennarini santaan.
Joskus mietin, mitä juttelisin muinaisen erämiehen kanssa, jos se jostakin aikojen hämärästä tupsahtaisi siihen rantahiekalle juuri, kun päästelen saunalla muikkuja verkosta.
Mitäpä vastaisin, jos se alkumordvalla kysyisi: ”Oletko meinannut hakata tuon takametsän?”
Metsäakatemian vuosijulkaisu 2016
Kirjoita kommentti