Monimuotoisuutta metsissä on hoidettu kauan – siitä kertoo uusi pamflettimme

Metsäalalla moni on miettinyt, eikö meistä tosiaankaan ole mitään hyvää sanottavaa. Tällainen saattaa tulla mieleen, kun seuraa julkista keskustelua: kiistattomat saavutuksetkin kääntyvät kielteiseksi, kun niitä verrataan vain yhä tiukentuviin tavoitteisiin.

Tunne on tosi, vaikka sen takana on myös ajatusharhoja. Ensimmäinen on julkisuus, josta ihmiset muistavat helpoiten ikävät asiat. Tosiasiassa esimerkiksi mediajulkisuus on Suomessa metsäalalle myönteinen.

Ehkä suurin harha kuitenkin paljastuu lempisitaatistani, jonka on lausunut Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet: on perustava virhe kuvitella, että maailma on sitä, mitä tiedotusvälineet siitä kertovat.

Itse olen tavannut lisätä tähän, että tämä harha moninkertaistuu, kun journalistit ovat sen vallassa.

Avuksi huudetaan viestintää. Viestintä ei kuitenkaan ole mikään palokunta, joka sammuttaa palavat nurkat.

Päinvastoin: viestinnällä kerätään luottamuspääomaa, jota koko ala voi käyttää sitten kun kriisi tulee.

Metsäyhdistys julkaisee 5. kesäkuuta Viljellen ja varjellen -pamfletin. Se kertoo kansantajuisesti, mitä kaikkea talousmetsien luonnonhoidolla voi metsäluonnon monimuotoisuuden hyväksi tehdä.

Pamfletin kirjoittaja on kasvitieteilijä, toimittaja ja luontokirjailija Seppo Vuokko. Hän on koonnut muutamalle kymmenelle kirjan sivulle asioita, joita me emme usein tule edes ajatelleeksi. Vuokon sanoja ryydittävät luontokuvaaja Jorma Peiposen mainiot kuvat.

Vuokko muistuttaa, että Suomen metsätalous perustuu kokonaan kotoperäisiin puulajeihin, mikä jo sinällään turvaa valtaosan maamme metsälajistosta. Monessa maassa tilanne on toinen: metsätalouden harjoittajat ovat viljelleet maahan puuston, josta iso osa on vierasperäistä tai puita ei ole ollenkaan.

Suomen metsänhoidossa jäljitellään luonnon omia prosesseja. Vaikka demagogiseen sävyyn puhutaan puupelloista suorine puuriveineen ja räkämänniköistä, talousmetsissäkin yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt. Oikea puupelto näyttää aivan toisenlaiselta.

Metsäpuiden geneettinen monimuotoisuus on hyvä. Toisin kuin monessa muussa maassa, kloonitaimia ei juuri käytetä ja taimitarhapuiden osuus on pieni.

Suomen metsissä on enemmän puuta kuin koskaan tunnettuna aikana – siis 1800-luvun alun jälkeen. Viime 70 vuoden aikana puusto on järeytynyt ja metsät ovat vanhentuneet. Lehtipuiden osuus on kasvanut ja lahopuun määrä Etelä-Suomessa on kääntynyt kasvuun. Avohakkuumetsätalous on palauttanut elinvoiman sitä edeltäneiden harsinnan ja poimintahakkuun heikentämiin metsiin.

Täysin poikkeuksellisesti koko maailmassa, Ruotsia lukuun ottamatta, metsätalous on Suomessa metsänomistajalle kannattavaa lähes koko maassa, maailmanmarkkinoiden ehdoilla. Kun metsä tuottaa omistajalleen, se kannattaa pitää metsänä ja siitä hyötyy myös luonto.

Näin ei ole kaikkialla. Siellä, missä metsästä ei ole omistajalleen taloudellista hyötyä, sitä haaskataan ja tuhotaan.

Metsien uhanalaistilanne ei ole viime kymmenen vuoden aikana enää heikentynyt. Tärkein syy ovat säästöpuut, joita metsänomistajat jättävät päätehakkuun yhteydessä kaatamatta, omalla kustannuksellaan. Kuoltuaan ne lisäävät metsien lahopuun määrää.

Talousmetsien luonnonhoito on tehokas ja nopea keino luonnon monimuotoisuuden kohentamiseksi, koska sen vaikutus näkyy heti luonnonhoitotoimien jälkeen ja niitä tehdään kaikkialla talousmetsissä, siis 90 prosentissa Suomen metsistä.

Tällaisista blogikirjoituksista saa kuitenkin yleensä syytöksen kritiikittömyydestä. Se olisi oikein, jos metsäalalla olisi tehty päätös, että tilanne on nyt hyvä ja voimme lopettaa työn.

Tällaista päätöstä ei kuitenkaan ole tehty eikä tehdä. Se olisi mieletöntä, sillä luonnon monimuotoisuuden hyväksi tehtävien toimien tarkoituksenmukaisuutta ja tehoa pitää seurata kaiken aikaa ja korjata toimia sen mukaan.

Luonnonhoitotoimien tehoon ja tarpeeseen vaikuttavat sekä itse toimet, luonnon vastaus niihin ja luonnon muuttuminen yleensäkin. Mutta niihin vaikuttavat myös toimintaympäristön muutokset.

Kun katsoo taaksepäin, saattaa havaita, että niin metsäalan kriitikoiden – vaikkapa ympäristöjärjestöjen – kuin politiikan ja valtionhallinnonkin vaatimukset metsäluonnon hoitoa kohtaan ovat muuttuneet, eivätkä aina edes vähän vaan joskus jopa 180 astetta.

Niin että on vain hyvä, jos metsällä on johdonmukaisesti, tutkimukseen perustuen luonnontilan parantamiseen tähtääviä ystäviä. Niitä ovat suomalainen metsänomistaja ja metsäammattilainen.