Näkökulma: Ekoratkaisujen hinta pitää saada läpinäkyväksi metsänomistajalle

WWF:n viime viikolla julkaisema raportti vastuullisesta metsänhoidosta ei lunasta lupaustaan, vaikka se onkin hyvä ja käyttökelpoinen, kirjoittaa Antti Otsamo.

Metsänhoitaja ja metsäekologian lehtori Petri Keto-Tokoin WWF:lle kirjoittaman raportin nimi on Tutkimustietoon perustuvia suosituksia vastuullisen metsänhoidon kehittämiseksi. Otsikko on kutkuttava, mutta jo esipuheessa ilmenee, että Keto-Tokoi ei suinkaan käsittele vastuullisen metsien käytön kokonaisuutta, vaan vain osaa siitä, nimittäin ekologista vastuullisuutta.

Sekin on tärkeä tavoite. Jos metsänhoidossa lipsutaan pahasti ekologisista perusteista, puu ei kasva eikä metsätalous toimi.

Havainto ei ole tyhjänpäiväinen: ekologiaa on Suomenkin metsänhoidon historiassa testattu esimerkiksi liian karujen soiden ojituksilla ja liian korkeiden maiden metsityksellä. Tuolloin vastuullisuus tosin tarkoitti, että syrjäkylien väelle piti saada töitä ja toimeentuloa.

Tulevaisuudenusko oli kova, mutta ekologisia rajoitteita ei tunnettu siten kuin nykyään.

Nykyään sodanjälkeisen metsätaloushuuman virheitä ei enää toisteta. Taloudellinen kannattavuus mietitään tarkasti ja tavoite on saada tuloa metsästä – olkoonkin että moni myös harrastaa metsätaloutta, jolloin sen tavoitteet voivat olla hyvin erityyppiset.

Onneksi säädökset antavat siihen mahdollisuuden, oli kyse sitten puuntuotannon maksimoimisesta, riista-, maisema- tai retkeilypainotteisesta metsänhoidosta – tai hoitamatta kokonaan jättämisestä.

WWF:n raportti avaakin mainiosti ekologista näkökulmaa metsien käsittelyyn. Raportin kirjoittanut Keto-Tokoi on pitkän linjan ammattilainen, joka on vuosikymmenten ajan perehtynyt metsätalouden ympäristökysymyksiin ja ottanut ansiokkaasti kantaa metsien suojelun ja metsien ekologisten arvojen puolesta.

Tässäkin raportissa kirjoittajan asiantuntemus ja syvällinen näkemys tulevat hyvin esiin. Samalla korostuu vahva pyrkimys muuttaa metsätaloutta ekologisempaan ja lajiston monimuotoisuutta turvaavaan suuntaan.

Raportti tiivistää melkoisen määrän lähinnä pohjoismaista tutkimustietoa metsäekologiasta. Tietoa on runsaasti tarjolla, sillä pohjoismaissa on 1990-luvulta alkaen panostettu luonnon monimuotoisuuden tutkimukseen useilla, hyvin rahoitetuilla tutkimusohjelmilla.

Tosiasiat ovat kiistämättömiä. Jos haluamme varovaisuusperiaatteen mukaisesti minimoida ekologisen riskin, Keto-Tokoin ohjeet toimivat.

Moni metsätaloutta työkseen harjoittava saattaa tosin kurtistaa kulmiaan, kun esimerkiksi vesistöjen suojavyöhykkeeksi suositellaan kategorisesti 30 metriä. Jos palstan läpi virtaa pari puroa, suojavyöhykkeistä syntyy melkoinen pinta-ala.

Päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätettävien säästöpuiden minimimääräksi Keto-Tokoi suosittelee jopa kymmentä prosenttia puuston tilavuudesta tai hakattavan metsikkökuvion pinta-alasta. Melko kallista, saattaa moni metsänomistaja ajatella.

Kuolleen puun säästäminen on kuitenkin pitkäaikaisen tutkimuksen perusteella ehkä kustannustehokkain tapa uhanalaisen metsälajiston turvaamiselle. Sitä voinee harjoittaa useimmissa metsänomistajaryhmissä, etenkin kun metsäala on laajasti puhunut sen puolesta.

Toinen ekologisesti tehokas toimenpide, kulotus, on sen sijaan hankalampi. Kulotus vaatii paljon työtä ja maksaa sen takia paljon. Lisäksi se on hyvin riippuvainen sääoloista.

En uskokaan, että kulotus lisääntyisi ainakaan Keto-Tokoin suosittelemaan määrään, 10–20 prosenttiin päätehakkuualueen puustosta. Ekologisesta vaikuttavuudesta huolimatta tämä tulisi melkoisen kalliiksi.

WWF:n raportti tuo hyvän lisän metsäkeskusteluun, kunhan muistetaan, että se edustaa ainoastaan ekologista näkökulmaa. Nykyisen metsätalouden raportti lyttää turhan tylysti.

Ekologia on metsätalouden perusta, mutta kestävyydellä ja vastuullisuudella on muitakin ulottuvuuksia. Ei kukaan metsätaloutta ilkeyttään harjoita. Kyse on ihmisen elinkeinosta, toimeentulosta ja puutuotteiden kysynnästä.

Ihminen on kohdellut metsiä kovalla kädellä aiemminkin. Tervanpoltto, kaskitalous, jokivarsien tukkiharsinta ja sodanjälkeiset avohakkuut muuttivat maisemaa rajusti.

Mutta niin vain metsä toipui, ja näillä aikanaan ”raiskatuilla” alueilla kasvaa komea ja monimuotoinen metsä, jossa riittää myös suojeltavaa, kuten Keto-Tokoin raporttikin todistaa.

Samalla tavalla metsä toipuu nykyisilläkin päätehakkualueilla, kunhan maltamme katsoa eteenpäin. Onhan valtaosa WWF:n raportin suosituksistakin käytössä jo nyt, vaikka eivät suositellussa mitassa. Raportin perusteella metsänomistaja kuitenkin voi soveltaa niitä tavoitteisiinsa sopiviksi.

Mitä tästä opimme? Läntinen maailma kehittyy yksilöllisempään suuntaan. Kollektiivisia totuuksia on yhä vähemmän. Tämä koskee myös suomalaista metsänomistajaa.

Metsänomistajien moninaisiin tavoitteisiin täytyy suhtautua vakavasti. Puuntuotannon maksimointi ei ole heille kaikille tärkeää.

WWF:n raportin luettuani tuli mieleen, että metsänomistaja tai häntä neuvova ammattilainen tarvitsee yksinkertaisen ohjelman, johon voi tilan pinta-ala- ja puustotietojen lisäksi naputella yksi kerrallaan vaikkapa tämän raportin suosituksen mukaiset rajoitteet metsätaloudelle ja nähdä, mitä ne maksavat metsänomistajalle esimerkiksi menetettyinä puun myyntituloina.

Tämä selkeyttäisi päätöksentekoa ja metsien käsittelyn eri vaihtoehtoja. Olipa metsänomistajan halu metsiensä käsittelyssä mikä hyvänsä, sen pitää perustua faktapohjaiseen tietoiseen valintaan.

WWF:n raportti Tutkimustietoon perustuvia suosituksia vastuullisen metsänhoidon kehittämiseksi