Metsäyhdistyksen blogi: Suutarin lapsilla ei ole kenkiä – vai olisiko peräti puukengät?

Palasin lokakuun alussa perhevapailta Metsäyhdistyksen nuorisoviestinnän asiantuntijan tehtäviin. Työni johtotähtenä kulkee ajatus siitä, että kaikilla Suomessa asuvilla tulisi olla perustiedot metsistä ja metsien kestävästä ja vastuullisesta käytöstä. Hyvä luonnontuntemus on tärkeää, ja avain monimutkaisempien prosessien ymmärtämiselle. Ihanaa on saada lapset ja nuoret sekä opettajat innostumaan ja kiinnostumaan metsästä! Näin luodaan hedelmällinen maaperä tiedolle tarttua ja kasvaa edelleen.

Aloin pohtimaan, kuinka mahtaakaan olla asian laita omien lasteni kanssa. Tietoisesti en ole näiden vailla varsinaisia metsäisiä harrastuksia olevien kaupunkilaislasten metsäsuhdetta rakentanut ja ensimmäinen ajatukseni olikin, että eipä taida asia olla heidän kohdallaan kovin vahvoissa kantimissa. Perheellämme ei ole luontevaa tiivistä yhteyttä metsään esimerkiksi metsänomistuksen tai metsästyksen kautta.

Sitten mietin tarkemmin. Olemme tallailleet viimeiset pari vuotta rattaiden kanssa kotiovelta saavutettavia polkuja pääkaupungissamme. Suuret kansallispuistoretket ovat siintäneet vain unelmissani. Viikonloppuaamuna, kun lapset ja koira pitää saada ulos ja liikkeelle, on helpointa suunnata lähimetsään. Sivutuotteena saadaan viikon touhujen nostattama stressitaso laskuun.

Kolmasluokkalaiseni toki viihtyy parhaiten erilaisissa kaukaloissa, mutta saan minä hänetkin lähimetsään mukaan! Uusin tubettajien meille tuoma harrastusvillitys on frisbeegolf. Radat on usein tehty metsän keskelle, joten treenaaminen lähimetsässä on pojan mieleen. Siinä on haastetta, kun yrittää heittää puiden välistä frisbeetä haluamaansa määränpäähän.

Sillä aikaa, kun isoveli heittelee frisbeetä, haastaa taapero itsensä epätasaisessa maastossa. Kalliot, juuret, mäet ja kannot ovat luonnon tarjoamia esteitä, kun napero vetää ihan omaa metsäparkouriaan.

Ekaluokkalaiseni puolestaan näkee metsän askarteluaarreaittana. Hän etsii parhaimmat kepit ja kauneimmat lehdet, rakentaa majoja ja bongailee etanoita. Jokamiehenoikeuksista saan usein muistutella, jotta hän ei taita unelmaoksaansa puusta.

En edes taida huomata, kuinka kylvän metsätiedon hippusia lapsilleni, kunhan vain luotsaan laumani lähimetsään. Kun yksivuotiaani poimii kävyn puistotiellä, nimeän löydön hänelle männynkävyksi. Isoveljeltä kysäisen ohimennen, että muistatkos, onko männyllä pitkät vai lyhyet neulaset. Kehittelemme muistisäännön megamännystä, jotta mieleen jäisivät männyn pitkät neulaset.

Kesällä koko konkkaronkka suuntasi mökillä mustikkametsään. Kilpailuhan siitä syntyi sisarusten välille, kenen marjapoimuri tiuhimpaan heiluu. Ei meinannut matka eväspaikalle edetä lainkaan, kun aina vain löytyi edellistä parempi varpu. Vaikka syksyn tullen emme ole päässeet yhdessä sienimetsälle, olemme herkutelleet säännöllisesti mummin tuomilla kantarelleilla.

Luonnontuntemustahan tämä kaikki on ja rakentaa osaltaan kunkin omaa metsäsuhdetta. Niin töissä kuin kotiväenkin kanssa olen huomannut, että kun metsässä liikkuessa sanoitan omat ihmetykseni aiheet, bongaukset ja pohdinnat, se saa muutkin kiinnostumaan asiasta. Arjen hetket ja lasten tarjoamat aloitteet on antoisaa käyttää hyväksi. Silloin asioiden tarttumapinta on paras.

Lasten metsäsuhteen perusta rakennetaan jo varhain pienistä palikoista. Mielenkiintoista on nähdä, millaisen metsäsuhteen omaavia aikuisia omista vesoista kasvaa. Eivät he nyt ainakaan aivan tuuliajolla ole. Mieltäni lämmittää poikani kysymys: ”Äiti, voitko sä joskus tulla vetämään metsäretkeä meidän luokalle?”

Äiti ja metsä eivät siis ainakaan vielä ole noloja juttuja!