Jatkuvasta metsänkasvatuksesta luvataan liikoja

Tutkijat ja metsäammattilaiset sanovat, että jatkuvan kasvatuksen ekologinen paremmuus ei ole kiistatonta, puhumattakaan sen taloudellisesta kannattavuudesta.

Jatkuvaa kasvatusta on pidetty itsestään selvästi ympäristön kannalta parempana metsänhoitomenetelmänä kuin jaksollista metsänkasvatusta. Ajatus perustuu käsitykseen, että avohakkuu on aina pahasta, kun taas metsänpeitteen yhtenäisenä pitävä, pienaukkohakkuisiin perustuva jatkuva kasvatus on kaikin puolin parempi.

Kumpikaan menetelmä ei silti ole ympäristön kannalta sinällään parempi tai huonompi. ”Kaikki riippuu siitä, miten ne toteutetaan”, sanoo varttunut tutkija Juha Siitonen Metsäntutkimuslaitokselta.

Samoin kuin jaksollisen metsänkasvatuksen, jatkuvan kasvatuksen ekologisuus riippuu Siitosen mukaan merkittävässä määrin siitä, paljonko puuta metsästä hakataan ja kuinka paljon sitä jätetään pysyvästi korjaamatta. Jos jatkuvan kasvatuksen metsästä haluaa yhtä paljon puuta kuin jaksollisesti kasvatetusta metsästä, käsiteltävien pinta-alojen pitää olla suurempia tai hakkuita pitää tehdä useammin.

Jatkuvan kasvatuksen metsä on elinympäristönä hyvä yksille ja huono toisille lajeille. ”Se on parempi sulkeutunutta metsää, mutta huonompi avoimia aloja tarvitseville lajeille”, Siitonen sanoo ja muistuttaa, että monien tutkimusten mukaan varsin suuri osa lajistosta eri eliöryhmissä on juuri avoimen metsän lajeja.

Se onkin jatkuvaa hakkuuta

Metsäammattilaiset ovat Siitosen kanssa samaa mieltä, myös ne, jotka markkinoivat vaihtoehtoisia metsien hoitotapoja.

”Ei jatkuva kasvatus tuota automaattisesti lahopuuta tai vanhoja puita. Suuret puut ovat aina arvokkaita taloudellisesti, ja jatkuvassakin kasvatuksessa niitä jätetään metsään vain jos maanomistaja sitä haluaa. Tämän vuoksi myös jatkuvassa kasvatuksessa jätetään nykykäytännön mukaisesti säästöpuita”, sanoo toimitusjohtaja Erno Lehto Innofor-metsäpalveluyhtiöstä.

Jaksollisessa metsänhoidossa metsää hakataan 2–3 kertaa esimerkiksi 70–80 vuoden kiertoajan aikana. Mutta metsää on hakattava myös jatkuvassa kasvatuksessa.

”Muuten metsä ei uudistu. Tavoiteltava hakkuumäärä voisi jatkuvassa kasvatuksessa olla esimerkiksi 80–100 kuution poisto hehtaarilta 15–30 vuoden välein”, Lehto sanoo. Professori Erkki Lähde taas on sanonut, että jatkuvassa kasvatuksessa metsähehtaarilta voisi hakata 100–150 kuutiota noin 15 vuoden välein.

Määrä ei ole vähäinen: eteläsuomalaisen uudistuskypsän metsähehtaarin keskimääräinen puumäärä on 230 kuutiota. ”Tällaisilla hakkuumäärillä ainakaan maisemat eivät säästy. Käytännössä hakkuu tehtäisiin niin usein, että metsä ei pääsisi koskaan kasvamaan metsän näköiseksi”, sanoo taas Metsäntutkimuslaitoksen professori Kari Mielikäinen.

Lehdon mukaan se vaihtelee katsojan mukaan, mitä ihmiset tarkoittavat metsämaisemalla. ”Monet haluaisivat hakata metsää mutta pitää sen silti jonkinlaisena satumetsänä. Tämä on valitettavasti lähes mahdotonta, jos metsästä haluaa myös tuottoja”, Lehto sanoo.

Myös jatkuvassa kasvatuksessa metsää on hakattava sitä enemmän, mitä kannattavampaa metsänhoidon halutaan olevan. Jossain on raja, jolloin voi alkaa puhua myös jatkuvasta hakkaamisesta.

Se tuo myös ongelmia

Metsäammattilaisten mukaan myös jatkuva kasvatus aiheuttaa ympäristölle haittoja, esimerkiksi korjuuvaurioita. Kun talvet lämpenevät, jäätyneen maan aika lyhenee. On yhä vähemmän aikaa korjata puuta märistä kuusikorvista.

Tämä on ongelma kaikille metsänhoitotavoille, mutta metsänhoitoyhdistys Länsi-Suomen toiminnanjohtaja Hannu Justenin mukaan ongelmat vain korostuvat jatkuvan kasvatuksen oloissa.

”Jatkuvassa kasvatuksessa kuution korjaamiseksi pitää yleensä ajaa koneilla enemmän. Kun lyhentynyt korjuuaika lisää kiirettä, jäljet aluskasvillisuudessa ja pystyyn jäävissä puissa vain pahenevat”, sanoo Justen.

Jatkuva kasvatus on Suomessa täysin mahdollista, mutta metsäammattilaisia on kuitenkin syytetty siitä, että he eivät kerro metsänomistajille siitä. Syytöstä ei aina edes yritetä kiistää, vaan se perustellaan.

”Me emme markkinoi jatkuvaa kasvatusta, koska se on niin huono menetelmä”, sanoo Justen. Samaa sanoo toiminnanjohtaja Urho Keränen Metsänhoitoyhdistys Kainuusta.

Se kannattaa vain harvoin

Erityisesti ympäristöaktivistit ovat kuitenkin alkaneet väittää, että jatkuva kasvatus olisi jopa kannattavampaa kuin perinteinen. ”Ei se ole. Jos olisi, me sen kyllä tietäisimme”, sanoo Justen.

”Korkeintaan se voisi olla järkevää joissain rehevissä korvennotkoissa. Mutta jos ajatellaan kainuulaisia kankaita, puupääoma putoaa siinä niin pieneksi, että kasvukin romahtaa väistämättä”, sanoo Keränen.

Jatkuvan kasvatuksen kannattavuutta on toki tutkittu, mutta onnistuneita tutkimuksia on vähän. Useimmiten se on havaittu huonommaksi kuin perinteinen (ks. esim. täältä), kunnes Metsäntutkimuslaitoksen professori Olli Tahvonen julkaisi työpaperinsa Optimaalinen valinta tasa- ja eri-ikäisrakenteisen metsänhoidon menetelmän välillä (Optimal choice between even- and unevenaged forest management systems).

Vaikka työpaperissa itsessäänkin todetaan, ettei sitä voi käyttää metsänhoidon ohjeena (ks. esim. täältä), metsäaktivistit vetoavat siihen väittäessään, että jatkuva kasvatus tuottaa jopa 30 prosenttia paremmin kuin perinteinen. Tutkimus löytyy myös Innoforin sivuilta.

Tarkoittaako tämä, että Innofor käyttää sitä perusteluna tarjotessaan metsänhoitoneuvoja? ”Tämä tutkimus osoittaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Yksiselitteisesti ei voi sanoa, kumpi menetelmä on kannattavampi”, Lehto sanoo.

Se tuo riskejä

Lehdon mukaan jatkuvan kasvatuksen kannattavuus on monipiippuinen juttu. ”Metsänomistajien tarpeet vaihtelevat. Joskus voi olla vaikea hahmottaa, että kannattavuus pitää arvioida koko kiertoajan mitalla. Yleensä muut asiat, kuten että avohakkuuta ei vain haluta, painavat enemmän”, sanoo Lehto.

Lehto sanoo, että jatkuvaan kasvatukseen sisältyy myös riskejä. Kannattavuus riippuu esimerkiksi kasvupaikan olosuhteista, tuulioloista ja metsän lähtötilasta.

Ongelmia aiheuttaa esimerkiksi noin satavuotias kuusikko, josta pienimpiä puita on poistettu jatkuvasti niin, että metsä ei ole päässyt taimettumaan. ”Sellaisessa metsässä ei välttämättä kannata yrittää jatkuvaa kasvatusta, kun valtapuiden alla ei ole merkkejä taimettumisesta”, Lehto sanoo.

Justenin mukaan on tilanteita, joissa jatkuvaa kasvatusta muistuttavilla menetelmillä – kuten suurimpien puiden kaatamisella – voidaan esimerkiksi siirtää päätehakkuuta. ”Ja kyllähän se saattaa vähentää maanmuokkaus-, kylvö- tai istutuskustannuksia, mutta toisaalta, nykyään ne saadaan useimmiten katettua jaksollisessa metsänhakkuussa energiapuun korjuun kautta”, Justen sanoo.

Länsi-Suomessa jatkuvaa kasvatusta on käytetty myös joissain maisemakohteissa, kuten meren rannikolla, ”mutta ilmaiseksi sitä ei tehdä sielläkään”, Justen sanoo.

Lisää Tahvosen työpaperista