Näkökulma

Nyt puhutaan puista ja tunteista!

Kirjoittaja

Kaisa Vainio

Kirjoittaja on metsään hurahtanut kulttuuriantropologi, joka työstää väitöskirjaansa suomalaisista puusuhteista Itä-Suomen Yliopiston metsätieteiden osastolla.

Itä-Suomen yliopistossa on alkanut tutkimus, jossa tarkastellaan, miten ihmiset ja puut elävät naapureina ja millaisia tunteita puihin liittyy. Onko tämä jotain puunhalaamista? Luulen, että suomalaisten puusuhde on paljon monipuolisempi ja käytännönläheisempi. Puihin liittyy kuitenkin myös tunteita.

Lapsuuteni rakkaat puut ovat kesämökin ja mummolan maisemissa. Kesämökkimme pihalla kasvoi kataja, se oli pihapiirimme tuntomerkki. Edelleen, kun näen katajan missä tahansa, mieleeni palaa tuo ensimmäinen tietämäni kataja, isovanhemmat ja lapsuuden kesät meren rannalla. Muistan kun eräänä kesäpäivänä pappa raivasi pihalta pienet koivut. Maisema piti avata merelle, mutta onneksi kataja sai jäädä. Minä olin papalle vihainen koivujen hävityksestä. Silloin en vielä tiennyt kuinka pappa rakasti puita. Myöhemmin sain kuulla hänen usein hakeutuneen suurten puiden läheisyyteen halaamaan niitä ja hakemaan voimaa. Pappa oli tyypillinen suomalainen jäyhä mies, suvun metsää hoitava automekaanikko. Voimapuistaan hän ei puhua pukahtanut muille kuin vaimolleen.

Puusuhteet saatavat olla hyvin yksityisiäkin ja niihin voi liittyä arvokkaita muistoja. Joku on istuttanut rakkaan puunsa itse tai sen on istuttanut hänen vanhempansa tai isovanhempansa. Puiden kautta seuraamme vuodenaikojen vaihtelua ja vuosien vierimistä. Lapset kiipeävät puuhun ja me aikuiset hakeudumme lepäämään sen juurelle. Kiinnitämme puihin linnunpönttöjä ja koristeita, suojelemme niitä jäniksiltä ja tuholaisilta, varjelemme myrskyiltä ja haravoimme lehtiä niiden juurelta. Vaellamme kauaskin katsomaan tuttuja puita. Joku haluaa säilyttää rakkaan puunsa vielä silloinkin, kun muut tahtoisivat sen kaataa. Joku kaataa itse rakkaan puunsa ja veistää rungosta pirtinpöydän muistoksi. Kaikki eivät koe puita kohtaan samoin, eikä kaikille kehity tällaista kiintymyssuhdetta. Mutta joillekin kehittyy. Miksi ja miten se tapahtuu?

Jutellessa metsänomistajien kanssa on tullut esiin selvä ero ”pinokuutioiden” ja niiden tärkeiden puiden välillä. Kaikki meistä eivät ole puunhalaajia, mutta tunteet puita kohtaan voivat olla silti vahvoja. ”No pihapuut ovatkin ihan eri asia”, tokaisi eräs tapaamani metsänomistaja. ”Se puu kaadetaan vain kuolleen ruumiini yli”, tokaisi eräs tapaamani metsätilallinen.

Ihminen on kyllä kummallinen olento ekosysteemissä. Toiminnassamme on vielä tänäkin päivänä paljon selittämättömiä asioita mitä emme itsekään ymmärrä. Kiintymys puihin tulee usein näkyväksi vasta kun puita ollaan jo kaatamassa. Parantamalla ymmärrystä ihmisten käsityksistä ja tunteista ympäröivää luontoa kohtaan, voimme helpottaa niitä tilanteita, kun pitää neuvotella sen tärkeän pihapuun kohtalosta, uudistaa kaupunginpuistoa tai suunnitella asuinalueita.

Miten tämmöinen kiintymys joitakin puita kohtaan syntyy? Miksi joistakin puista tulee tärkeämpiä kuin toisista? Näitä kysymyksiä tutkimme Puut lähellämme -tutkimushankkeessa luonnontieteilijöiden, kulttuurintutkijoiden ja taiteilijoiden voimin. Hanketta rahoittaa Koneen Säätiö.

Metsäalan ammattilaiset ja metsänomistajat ovat puiden kanssa töissä. Vaikuttaako se puusuhteen muodostumiseen? Auttakaa meitä selvittämään se. Olemme avanneet verkossa kyselyn, johon vastauksia tärkeistä puista toivotaan ihan kaikilta suomalaisilta, myös niiltä, jotka eivät koe mitään puuta itselleen läheiseksi.

Osallistu tutkimukseen

Onko sinun elämässäsi joku tärkeä puu? Tutkimukseen voi osallistua verkossa vastaamalla lyhyeen kyselyyn. Lomakkeessa on monivalintoja ja sen täyttää 15 minuutissa. www.uef.fi/puutlahellamme/osallistu

Yksi kommentti “Nyt puhutaan puista ja tunteista!” artikkeliin

Auli sanoo:

Kotitaloni lähellä Karstulassa oli vanha kuusi, jota sanottiin Isoksi kuuseksi. Sen lähellä oli ollut aikaisemmin tilan päärakennus. Nykyinen päärakennus vähän alemmas valmistui 1927, isäni syntymävuonna. Kuusi ja vanha perunakuoppa, jota piti varoa, jäivät kuitenkin muistoiksi talon alkuperäisestä paikasta.

Lapsena teimme aina retkiä Ison kuusen juurelle ja sen läheltä keräsimme kesäisin niin vadelmat kuin mustikatkin. Iso kuusi oli maamerkkinä niin metsästä, kuin tietä pitkin kylälle tullessa. Kun kuusen näki, tiesi, että koti on lähellä.
Isäni sanoi aina, että ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”, ja ihan konkreettisestikin tunsimme pahaa mieltä, kun salama iski kuuseen ja kuusi kuivui ja jouduttiin kaatamaan. Isäni totesi silloin, että kyllä me vanhat nyt kaadumme. Niinhän siinä kävi, että myös pian kuusen kaatamisen jälkeen talon vanhan isännänkin mainen matka päättyi.

Kirjoita kommentti