Metsäyhdistyksen blogi: Puu pan-tiin poik-ki, pu-pu pii-loon loik-ki

Toimittaja Varis huomasi Pikkumetsässä oudon miehen, joka merkitsi suuria puita. Jos puihin maalataan merkkejä, siitä ei hyvää seuraa, tiesi varis. Pian paikalle ilmestyikin tehokas työkone, joka hyökkäsi puiden kimppuun.

Näin alkaa aapinen, joka on herättänyt sen lukijoiden vanhemmissa hämmästystä ja kiukkua valmistumisestaan saakka.

Otin vuonna 2011 yhteyttä silloiseen aapisen kustantajaan WSOY:hyn. Minulle sanottiin, että kustantaja ei vastaa sisällöstä, ota yhteyttä kirjoittajiin. Lisäksi kustantaja kertoi, että metsäseikkailu on jännittävä tarina lapsille ja opettajat pitävät kirjasta. Samaan sävyyn vastasi aapisen nykyinen kustantaja Sanoma Pro, kun kirjasta ryöpsähti pari viikkoa sitten keskustelu sosiaalisessa mediassa. Facebookissa eräs isä hämmästyi itsekin, miten ihmeessä aapista lukiessa voi mennä porot sieraimiin.

Vaikka kirja ei kustantajan mukaan ota kantaa metsätalouteen, aapinenkin rakentaa pienen lukijan maailmankuvaa. Asia, joka tuntuu viattomalta seikkailun elementiltä, voi jättää jäljen. Mitenköhän Punahilkka-satu tai Aku Ankan iso paha susi ovat muovanneet susisuhdettamme?

Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian dosentti Panu Halme osallistui myös FB-keskusteluun ja tiivisti viisaasti, ettei tavallisia työtään tekeviä ihmisiä pitäisi demonisoida, vaikka hakkuita haluaisikin kritisoida. Mietin itseäni ujona ekaluokkalaisena. Miltä minusta olisi tuntunut tavata Pikkumetsän aapisen tekstiä? Entä isästäni, joka kaatoi työkseen puita. Niin tekee monen pienen pojan tai tytön isä tai äiti tänäkin päivänä.

Halme toi esille myös toisen tärkeän asian. Oppikirjoissa ei pitäisi rakentaa vastakkainasettelua ihmisten välille.

Aapisen herättämän somekohun jälkeisenä päivänä kuuntelin kiinnostuneena Essi Aarnio-Linnanvuoren väitöstilaisuutta Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Aineena oli arvolatautuneisuus ja monialaisuus koulun ympäristöopetuksen haasteena. Aarnio-Linnanvuori kävi läpi taloustietoon ja etiikkaan liittyviä oppikirjoja peruskoulussa ja lukiossa. Hänen havaintonsa oli, että talouden opetuksessa ympäristöasiat ovat ohuelti esillä ja oppikirjoissa on hyvin erilaisia painotuksia. Hän löysi niistä myös selkeitä virheitä.

Jokaisella kirjoittajalla, opettajalla ja kasvattajalla on läsnä oma arvomaailmansa. Sitä ei pysty pesemään pois, mutta sen voi tiedostaa. Aarnio-Linnanvuoren väitöskirjaansa haastattelemissa opettajissa oli niitä, jotka halusivat tietoisesti välittää omaa arvomaailmaansa oppilaille ja niitä, jotka pyrkivät opettamaan oppilaitaan eri näkökulmien punnitsemiseen, kriittiseen ajatteluun.

Olen samaa mieltä väittelijän kanssa, ympäristöaihe tarjoaa erinomaisen tilaisuuden tukea kriittisen ajattelun oppimista. Siihen liittyy monimutkaisia todellisen elämän kysymyksiä ja paljon ristiriitaistakin informaatiota. Kun tähän lisätään arvot ja tunteet, ei yksinkertaisia ratkaisuja ympäristöaiheisiin ole. Ratkaisujen etsiminen vaatii rakentavaa keskustelua ja eri näkökulmien kuuntelua vaan ei vastakkainasettelua. Sadun hyvät-pahat-asetelma on helppoa tarinankerrontaa.

Oppikirjat kirjoittaa ryhmä opettajia. He pyytävät kommentteja haluamiltaan tahoilta. Jotta kirjoihin ei jäisi virheitä ja aiheiden käsittely olisi monipuolista, käsikirjoitukset olisi kuitenkin annettava laajemman piirin luettavaksi. Se aapinenkin. Mervi Wäre, yksi aapisen kirjoittajista, sanoi seitsemän vuotta sitten forest.fi-verkkolehden haastattelussa vilpittömästi, ettei hän suinkaan ollut tarkoittanut paheksua metsien hoitoa saatikka metsäalan työtä.

Pikkumetsän aapisessa metsän väki esti puiden kaadon ja kuljettaja lähti käpälämäkeen. Liito-orava Niilon papanat siirsivät lopullisesti paikalle suunnitellun asuntoalueen hakkuineen Pöllömäkeen. NIMBY.

Jälkikirjoitus:
Pikkumetsän aapinen on uusien opetussuunnitelmien myötä poistunut markkinoilta. Kuitenkin koulujen rahapulan vuoksi vanhoja kirjoja joudutaan käyttämään.