Metsäyhdistyksen blogi: Puuveneen jäljillä

Kesän edetessä se pahenee jälleen: venekuume. Enkä nyt tarkoita jylisevää vauhtipeliä tai tyylikästä purjevenettä. Minä haluaisin soutuveneen. Eikä mikä tahansa lasikuitupurkki tule nyt kysymykseen: haaveenani on perinteinen käsintehty puinen kaunotar. Kotimainen ja ympäristöä säästävä.

Mökkipaikkakunnallani Kanta-Hämeen Hattulassa olen kaihomielin ihastellut rannoilla näkemiäni puuveneitä. Veneiden kyljestä löytyy usein sama laatta: Historiallinen vene. Veneveistämö Sjöman. 100 vuotta puuveneitä Hattulassa. Siinä oivallinen johtolanka unelmani jäljille.

Ammattimaisia veistäjiä enää kourallinen

Suureksi ilokseni Sjömanin veneveistämö on yhä olemassa ja toiminnassa Hattulassa Lehijärven tuntumassa – ja myös itse veneenveistäjä löytyy verstaasta työnsä äärestä. Hän on Raimo Sjöman.

Raimo Sjöman vahvistaa, että Sjömanin suvun veneveistämössä puu on taipunut sulavalinjaisiksi puuveneiksi jo 100 vuoden ajan. Sjöman on itse tehnyt veneitä liki 40 vuotta. Ammatin hän oppi isältään, jolta peri verstaan. Työt alkoivat pikkupoikana verstaan lattian lakaisemisesta, nyt Raimo Sjöman edustaa arvokasta kädentaitajaperinnettä. Mutta oppipoika ja työn jatkaja häneltä puuttuu. Serkku sentään tekee harrastusmielessä veneitä autotallissaan.

Onko veneenveiston osaaminen katoamassa? Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin oli boomi, Sjöman kertoo. Harrastajille suunnatut puuvenekurssit olivat muodissa. Mutta vaikka silloin riitti kursseja, se ei paljoa tilannetta muuttanut: moni teki veneen tai pari, mutta ammattilaiseksi sillä ei tultu. Ammattimaisia veneentekijöitä on jäljellä vain kourallinen. Haasteena on, ettei veneenrakentamisella oikein elä. Tiliväli on liian pitkä.

Mutta onneksi on vielä Raimo Sjöman. Vaikka eläkeikä lähestyy ja olkapäässäkin on kremppaa, hän ei ole malttanut lopettaa hommia kokonaan. Mitenkäs sitä osaisi, hän tuumaa ja tekee joka päivän hissun kissun töitä.

Ennen oli toisin: alueella oli aikoinaan useampia veneenveistämöitä ja oma sahakin. Oli sukulaisia tai entisiä työntekijöitä, jotka pistivät pystyyn omia veistämöitä. Sjömanillakin oli töissä useampi mies. Silloin verstaalta lähti vuodessa ulos 200 venettä, jotka vietiin ympäri Suomea. Tehtiin sarjatyötä.

”Sen ajan ukot olivat nopeita liikkumaan”, naurahtaa Sjöman. Tuolloin meni vain kaksi kolme päivää yhden veneen rakentamiseen. Yksin Sjöman tekee veneen noin viikossa. Tilauksia on jonossa, ja usein väliin sattuu myös muita kiireitä. Eli jos mielii puuvenettä, malttia pitää olla. Toimitusaika on noin vuosi.

Veneveistäjien ammattikunta alkoi kutistua, kun edullisemmat lasikuituveneet valtasivat markkinat. Kun lasikuituveneen saa alle tonnilla, puuveneessä jo materiaaleihin kuluu saman verran. Sen päälle tulee vielä käsityö.

Tukista veneeksi

Raimo Sjöman kertoo, että Hattulassa veneitä on tehty lähinnä männystä, kun Itä-Suomessa materiaalina on ollut pääasiallisesti kuusi. Täällä kuusta kartettiin. ”Kuusi on kait täälläpäin ollut jotenkin vähän plösömpää”, pohtii Sjöman. Myös haapaa käytettiin veneenveiston kulta-aikoina silloin kun sitä saatiin. Paikalliset isännät tiesivät veneveistämöiden tarvitsevan laadukasta puuta ja poimivat korjuussa parhaat puut veistämöiden sahalle. Puut ilmaantuivat sahan pihaan lähes itsekseen. Oman kylän puolia pidettiin.

Varsinkin silloin kun veneet vielä tehtiin laudoista, puu oli materiaalina tekijäänsä haastava, tuittupäinenkin. Eri puulajeissa oli eroja. Mänty taipui helpommin tahtoon, haapa taas oli oikukas. Se saattoi lohjeta, lähteä eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Myös saman lajin puun rakenne vaihteli. Vaikka jollain seudulla oli hienoa ja tiivistä mäntyä, niin se oli jostain syystä herkkää halkeamaan. Maaperä varmaan vaikuttaa, arvelee Sjöman. Lautoja käytettäessä jo kiinnitetty lauta saattoi pamahtaa halki. Kokeneen veneentekijän käsi osasi kuitenkin valita pinosta juuri sen oikean laudan.

Vaneri korvaa laudat

Nykyään puuveneet tehdään lautojen sijaan vanerista. Tekotapa on pysynyt samana, mutta koska vanerista saa leveämpiä lautoja, on työtäkin vähemmän. Vanerilautoja riittää veneen kylkeen viisi, kun puulautoja tarvittiin seitsemän. Eikä vanerin kanssa ei tarvitse katsoa miten päin lauta laitetaan, se on siinä mielessä helpompi materiaali. Lisäksi vanerin kanssa voidaan tehdä koneilla se mikä ennen tehtiin käsin. Vaneria kun ei tarvitse höylätä kuten lautoja. Ja nykyään vaneria saa verstaalle helposti puhelimella tilaamalla – vaikka venevaneria ei toimita kuin yksi valmistaja.

Hyvää on myös se, että vanerista tehdyt veneet ovat kestävämpiä, koska veneeseen tulee vähemmän saumoja. Vaneri voi olla ohuempaa kuin laudat, se kestää jopa kuusimillisenä. Näin ollen vanerin käyttö ei tuo veneelle painoakaan lisää. Ihan kevyitä puuveneet eivät ole: ne painavat siinä 50–80 kiloa.

Mäntyvene on painavampi kuin kuusesta tehty. Mäntyvaneri on kuitenkin kestävää, se kestää hyvin pienet karilleajotkin. Koivuvaneri on kovaa, mutta se on lisäksi myös kevyttä. Kilpasoutuveneet ovatkin koivuvaneria kaikki. Toisaalta paino tuo puuveneeseen vakautta ja ohjattavuutta. Puuveneet ovat hyviä soutaa. Lasikuituveneessä on kuin kiikkerässä muovisaavissa istuisi, naureskelee Sjöman.

Airotkin tarvitaan

Soutamisesta ajatus siirtyy luontevasti airoihin. Marketeista saa bulkkiairoja edullisesti, painavia tasapaksuja pölkkyjä, joista lakka hilseilee irti jo seuraavana kesänä. Veneenveistäjän tekemät airot ovat toista maata. Verstaan seinää vasten nojaa siroja airoja, jotka ovat kuin taide-esineitä. Ne istuvat käteen, ovat pitkiä ja kevyitä.

Airot tehdään yhdestä puusta, ja puun pitää olla oksatonta. Sjöman harmittelee, että nykyään on vaikea löytää hyvää puuta airoihin. Mallina Sjöman on jo pitkään suosinut klassikkoa, Fiskarsin suunnittelemaa airomallia. ”On niitä huonompiakin”, myhäilee Sjöman. On todellakin.

Parhaillaankin Sjömanilla on työn alla unelmieni puuvene. Puun tuoksu hivelee nenää, sormet eivät malta olla hivelemättä mäntypuista pintaa. Haikea ajatus: Tuo voisi olla minun.

Mutta hyvää pitää malttaa odottaa. Ja sitten kun sen hyvän saa, sitä osaa paremmin arvostaa ja siitä haluaa pitää huolta. Käsintehty ja kunnossa pidetty puuvene kestää helposti monta vuosikymmentä. Ja siirtyy aikanaan äidiltä tyttärelle. Se ajatus kantaa, vakaasti mutta kevyesti kuin puinen soutuvene Vanajan laineilla.